5. marraskuuta 2014

Riisuttu näyttämö

Päivänvalo paistaa matalalta ja yöt ovat mustia. Kesän kasvit ovat vetäytyneet talvilepoon. Ne ovat tältä vuodelta antaneet kaiken sen, mitä voivat antaa.



Vihreää on harmaan ja kuuran alla vielä, mutta muut värit ovat väistyneet. Sinisen, punaisen, oranssin ja keltaisen tilalla on ruskean sävyjä. ”Räiskyvän ruskeaa”, pilailen itsekseni.


Leikkaan kuivat ja kuihtuneet korret maata myöten pois. Nyt maisema on tasainen, riisuttu. Terästän katseeni nähdäkseni muistikuvani puutarhan. Näen puut ja maaperän muodot sekä kivet ja kannot, jotka kesällä olivat kadonneet rehevien kasvien alle. Näen lähes paljaan näyttämön.


Katselen ja pohdin, mitä voin kirjoittaa puutarhasta, kun ei oikein mitään visuaalisesti koettavaa ole. Kuvallinen kerronta on latteaa, kun muodot tasaantuvat ja värit sulautuvat toisiinsa niin, että ne eivät enää edusta oikein mitään väriä. Toisaalta voiko kesäinen räiskyntä olla joskus ylitsepursuavaa ja liiankin mahtipontista? Ehkä tarvitsemmekin tätä vähäväristä ja kaiken paljastavaa muodottomuutta, että näkisimme kokonaisuuden. Tai ehkä tarvitsemmekin talvilepoa, että pystymme taas kuukausien kuluttua pursuamaan yhdessä kasviemme kanssa. Ehkä, ehkä ei.


Ei. En tarvitse niin pitkää taukoa kuin nyt edessä taas kerran on. Entä sinä?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...