24. heinäkuuta 2014

Sormustinkukka

Olen vuosikausia haaveillut rohtosormustinkukasta, tuosta näyttävästä ja korkealle kohoavasta kasvista, joka on mielessäni väikkynyt puutarhan veistoksellisena kaunottarena. Useampana vuonna olen kylvänyt valkoisen ’Alban’ siemeniä tietylle alueelle, mutta ne ovat kadonneet jälkiä jättämättä.

Ehdin kyllästyneenä jo huokaista, että en taida sormustinkukkaa halutakaan, kun se kuulemma on kova kasvi leviämään. Olkoon ja pysyköön poissa niin pääsen helpommalla!, ajattelin. Mutta puutarha tekee mitä se haluaa ja emäntä huokailkoon huvikseen. Niinpä muutama viikko sitten ihmettelin ihan oudossa paikassa vieraan näköistä lehtiruusuketta. Hämmästys oli suuri, kun siinä yhtenä päivänä oli vaaleanpunainen sormustinkukka.



Kukan ilmestyminen on taas kerran näitä puutarhan taikatemppuja. Jotain kummallistahan siinä on, että ei tullut valkoista, tuli vaaleanpunainen, eikä tullut sinne minne piti vaan ihan jonnekin muualle. Ehkä siemen olikin tullut tuulen mukana, tai ehkä keijukaisen kengässä?

Ihailin kukkaa ja arvelin, että kun se on siemenestä omasta tahdostaan kasvanut ja paikkansa valinnut, niin se saattaa viihtyäkin metsäpuutarhassa. Näin lankesin sen pauloihin.

Eräänä päivänä astelin puutarhamyymälään, katseeni lasittui ja lankesin jälleen. Näin jotain niin ihmeen ihanaa, että oli pakko avata kukkaro, kuskata kukka helteisestä Helsingistä puolentoista tunnin päähän metsäpuutarhaan. Istutin sen siihen, mihin niitä Alban siemeniä olin viritellyt.



Pakahduttavan ihana Digitalis purpurea ’Virtuoso Cream’, tämän kesän lankeamiseni hedelmä. Oih ja voih!

13. heinäkuuta 2014

Kivoin puutarhatyö?

Olen miettinyt, mikä on kivoin puutarhatyö ja tulin tulokseen, että se on pelastaminen. Se tarkoittaa yleensä riutuvan kasvin siirtämistä toiseen paikkaan.

Se, että ylipäätään tarvitaan pelastamista, johtuu useimmiten puutarhurista itsestään. Olen kymmenet kerrat istuttanut kasveja sellaiseen paikkaan, jossa niillä ei ole mitään toivoa selviytyä. Ne ottavat ja katoavat, jos en ehdi pelastaa niitä. Joskus pelastan niin pientä piipertäjää, että olen miettinyt onko siinä mitään järkeä. Olenkin hymähdellyt, että aina ei istutuslapiota tarvita, haarukka voisi olla sopivampi.

Hyvä esimerkki on viime kesältä, kun muistin, että olin vuosia aikaisemmin laittanut ihan metsän reunalle kelpo pehkon mätäsrikkoa. Tuntui, että se sopi kivikkoon. Niin kai se tekeekin, mutta ei ehkä pimeimpään metsän reunaan. Ryhdyin etsimään ja pikkuruisia jäännöksiä löysin, vaikka melkein olisi tarvittu suurennuslasia. Pelastuspuuhissa irrotin ne, jolloin alta paljastui muurahaisyhteisö. Kiikutin mätäsrikon rippeet valoisalle penkereelle, missä niillä on toivoa elpymisestä, ja olivatkin vielä elossa, kun tarkistin.

Nyt yhtenä pelastusoperaation kohteena oli jaloangervo, joka oli hukkunut kauheaan heinikkoon.


Metsässä tuollainen voi näköjään kasvaa aivan siistiin kukkapenkkiin, joka on puron vierellä. On kyllä myönnettävä, että ei se ihan yhdessä kesässä siihen tullut. Viime kesänä surun keskellä en oikein jaksanut tehdä puutarhassa paljonkaan. Toivoin vain parasta. Niinpä moni paikka on tänä kesänä hunningolla.

Oli kova etsiminen ennen kuin löysin pikkuruisen angervonjämän. Joskus se on ollut oikein kivan kokoinen, kuten neljä vuotta vanhasta kuvasta voi nähdä.


No, en tiedä pelastuuko se, vai sainko vain siirrettyä jotain muuta juurikasvua toisaalle, joka lopullisesti syö angervoparan.

On ilo huomata joskus, että pelastaminen on onnistunut. Näin kävi punaisen kaunokaisen kanssa, josta laitoin kuvan aikaisemmin tänne. Mieleen tulee myös unelmatädyke, jonka olen kylvänyt siemenistä. Tosin en arvannut, että siemen itäisi jälkijunassa, joten tyhjensin kylvetyn mullan norjanangervojen alle. Sieltä unelmatädyke kuitenkin nousi seuraavana vuonna. Se oli niin kummassa paikassa, että oli oikeastaan ihan sattumaa, että näin sen. Niinpä se oli pakko pelastaa ja nyt tuo vaatimaton kasvi kukki pienin, söpöin kukin.


Tässä vielä lähikuvaa tuosta hauskasta ulkonäöstä.


Tällä kertaa pelastin myös valkoisen punahatun, joka oli hukkumassa isompiensa alle. Se näytti ilahtuvan välittömästi, kun pääsi pois sieltä ahtaudesta. Tässä pari vuotta vanha kuva. Se kukkii vasta elokuun lopulla, joten saa nähdä, kukkiiko se tänä vuonna.


Siirtely on mukavaa hommaa, on se sitten kasvin pelastamista tai puutarhurin piristämistä.

Mikä sinun mielestäsi on kivoin työ puutarhassa? Olisi mukava kuulla siitä kommentissa tai blogissasi!

7. heinäkuuta 2014

Duchesse de Nemours

Muhkeasta ja aatelisesta valkoisesta pionista, Duchesse de Nemours, on laitettava kuva. Voisinpa välittää tuoksunkin. Se on huumaavista huumaavin!


Siinä on jo kukkinut yli 20 valtavaa kukkaa ja vielä on kymmenkunta nuppua jäljellä. Tuoksujuhlat ovat kestäneet 1,5 viikkoa ja jatkuvat edelleen. Tämä on tuoksuista parhain.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...