16. kesäkuuta 2014

Enemmän riesaa kuin riemua

Kiersin puutarhan lähes kahden viikon jälkeen. Kiukutti, kun katselin, miten kaikenlaiset ei-toivotut kasvit olivat valtaamassa kukkapenkkejä. Muistan ajan, kun joitakin vuosia sitten ihmettelin, miksi tontilla ei ollut yhtäkään voikukkaa. Tuntui, että mikään ei halunnut kasvaa puutarhassani, ei edes voikukka. Mutta totuus olikin se, että ne eivät olleet vielä löytäneet metsäpuutarhaa. Nyt tilanne on toinen. Voikukkia on joka puolella: kukkapenkeissä, hiekkapoluilla ja kivikoissa, hoidetuilla ja luonnontilaisilla alueilla.


Tänä päivänä puutarhan voikukat eivät ole mitään vaatimattomia, yksittäisiä nököttäjiä. Mukana on myös jättiläisiä. Alla olevassa kuvassa oleva kasvi on reippaasti yli puoli metriä.


Voikukkien ylösnykimisen aloitin jo muutama viikko sitten, joten nyt ei tarvinnut keskittyä niihin. Varsinainen vaikerrus alkoi, kun kohtasin joka paikan vallanneet vuohenputket. Työ näytti toivottomalta. Monessa paikassa jouduin muistelemaan, mitä vuohenputkikasvustojen alla pitäisi olla.


Vuohenputkella oli sitkeät juuret, joiden avulla se levittäytyy laajalle. Monivuotisena kasvina se on todellinen riesa.

Uusi kurjuus on pisteliäs nokkonen, jota on ilmestynyt melkein kaikkiin kukkapenkkeihin. Onko siitä jotain iloa, vai onko se vain kitkijän käsiä polttava haitta?


Mieleen tuli aikakauslehdistä ja netistä näkemäni vinkit, jotka ylistävät nokkosta mainiona ruoka-aineena. Miten siitä saadaan taivaallista keittoa, ihania sämpylöitä tai vaihtoehtoisesti mahtavaa lannoitetta. Ei kiitos! Haluan ne vain pois kukkapenkeistä.

Edellä mainittujen lisäksi kukkapenkeistä löytyy myös ohdakkeita ja rönsyleinikkiä (mistähän sekin on tiensä löytänyt metsään?) ja monia muita kutsumattomia vieraita. Olin epätoivoinen, kun katselin työmaatani. Mutta sitten jostain tuli mieleen jokaisen puutarhaihmisen tuntema ajatelma: ”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää”.

Tätä hoin useampaan kertaan rikkaruohoja kitkiessäni. Kun aiemmin pidin oleellisena ajatelman ensimmäistä osaa, niin nyt painotin mielessäni toista osaa: ”eikä sekään ole niin tärkeää”! Näin sain muinaisilta kiinalaisilta puhtia jaksaa rikkaruohoviidakossa nyppimistä, kaivamista ja kykkimistä.

Vesiheinä on jo pysyvä pikkuriesa kosteassa puutarhassani, ja niihin osaan jo asennoitua ilman suurta mielenpahoitusta. Sekin oli paikoin ehtinyt kasvaa niin kattavaksi matoksi, että en nähnyt, mitä kaikkea se peitti alleen. Varovasti ryhdyin riipimään sitä yhdestä penkistä, ja löysin etsimäni: Lauran punaisen kevätesikon! Aika surkealta se näytti yhden vaivaisen rypistyneen kukkansa kanssa, mutta tärkeintä oli, että se oli tallella.


Vesiheinää on tullut eniten paljaalle maalle, joten joka paikka pitäisi saada peitettyä hyvin kasvavilla perennoilla. Mutta entäs sitten, jos perenna kasvaa liian hyvin?

Yksi aivan holtittomaksi heittäytynyt perenna on hopeatäpläpeippi. Voi, miten sitä aikaisemmin kehuinkaan! Se alkoi kukkia aikaisin, veti pölyttäjiä puoleensa ja kukki pitkälle syksyyn. Nyt se ei näytä ehtivän kukkia lainkaan, kun se keskittyy maanvalloitukseen. Vain yhdessä kohtaa se pysyy paikallaan ja kukkii, koska kapealla multakaistaleella kivien välissä se ei pääse muualle. Se on tullut siihen omia aikojaan siemenestä.


Hopeatäpläpeipin keskellä näkyy akileijan lehtiä. Siinä on toinen siemenistä leviävä kasvi, mutta pystyn juurensa ansiosta se pysyy paikallaan, ja on suhteellisen helppo nappaista pois sieltä, minne ei sitä halua.

Koiranputki kukkii parhaillaan ja sekin hakee suotuisia paikkoja puutarhasta. Tässä se on tullut ukkolaukan kaveriksi kukkapenkkiin.


Yksi tulokkaista, ja samalla pieni ilonaihe, on kielo. Sekin on saapunut omia aikojaan ja keksinyt itselleen oivan kotipaikan.


Kullerokin oli kiva kurkkiessaan penkin raosta.


Muita erityisiä iloja en juuri keksinyt. Päinvastoin mieliala laski vielä lisää, kun tajusin, että portin kärhöt ja myös harmaamalvikki ovat kadonneet talven aikana. Minne ne menivät, vai metsäkö ne on syönyt?

Kuin pisteenä ii:n päälle vielä kuva eläinten moneen kertaan syömästä omenapuun raasusta, jonka viime talvi vihdoin tappoi.


On vain todettava mielessään, ettei sekään ole niin kovin tärkeää…

10 kommenttia:

  1. Kestorikkakasvit ovatkin todellinen haaste puutarhassa ja meillä ongelma on ratkaistu Arianne S ja Roundupilla. Lähinnä käsittelemme nurmikon ensiksimainitulla ja ojanvarret, pihatien ja joutoalueet jälkimmäisellä. Käsittelyn teemme sively- tai ruiskutusmenetelmällä riippuen paikasta missä rikkaruohot kasvavat. Käsin kitkemällä on lähes mahdoton saada esim. vuohenputkea poistetuksi mistään, missä se nyt sitten kasvaakaan. Nokkosen kohdalla lohdutukseksi voisi sanoa, että sen esiintyminen on merkkinä hyvästä ja ravinteikkaasta maasta, jos nyt jotain positiivista haluaa asiasta hakea. Hopeatäpläpeippi sai pihastamme lähtöpassit heti ensimmäisen hankintavuoden jälkeen, sillä se siemensi laajalti ympärilleen. Sormustinkukka koki saman kohtalon, niin kaunis, kuin se muuten onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yrittänyt toistaiseksi selvitä käsin kitkemällä, vaikka vuohenputken kohdalla se tuottaa suuria vaikeuksia. En ole halunnut käyttää mitään kemiallisia aineita metsäpuutarhassa, mutta pakko myöntää, että mielessä on käynyt, että jotain helpotusta pitäisi jo ottaa käyttöön. Toisaalta olen aina iloinnut siitä, kun puutarhassa on paljon kaikenlaista elämää ja pelkään, että kemiallisten apujen käytöllä luonnon monimuotoisuus kärsii.

      Hopeatäpläpeipin jonkinasteista hävittämistä on minunkin mietittävä. Hyvä tietää, että sormustinkukka on samanlainen valtaaja! Se on ollut yksi haaveistani, mutta ehkäpä lopetankin haaveilun nyt... :)

      Poista
  2. Oi sentään! Sinulla on nyt työmaata koko kesäksi! Minäkin tunnustaudun ahkeraksi Roudapin käyttäjäksi. Sillä sain hävitettyä viime kesänä kaikki Harakankellot penkeistä! Meillä on ratamo riesana villiintynyt nurmikolle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, oletko harakankelloja hävittänyt, minä olen ottanut jokaisen iloisena vastaan! Mutta ehkä puutarhasi on "vakiintuneempi" kuin minun metsäpuutarhani, joten joudun käymään kaikki virheet läpi kantapään kautta. Eli ihastun johonkin luonnonkukkaan vain siksi, että se on saapunut, ja myöhemmin sitten hermostun niihin. :)

      Poista
  3. Viikkokin on pitkä aika rikkaruohojen kasvaa vallattomiksi puskiksi. Voikukkien kanssa olen päässyt tasapainoon Fiskarsin rikkaruohonkitkijän kanssa. Sillä saa aika kätevästi voikukat (useimmiten) juurineen, joten niitä ei kovin paljon ainakaan kukkapenkeissä putkahtele. Sen sijaan vuohenputki on viime vuosina ryhtynyt tekemään valloitustaan meillekin ja sen nurjentaminen näyttää olevan työn takana. Rounduppia en halua puutarhassani käyttää. Toistaiseksi olen selvinnyt ahkeralla kitkemisellä ja ongelma-alueiden peittämisellä. Pahimmassa tapauksessa mustaa muovia, muuten sanomalehteä ja oksahaketta. Kielo on varsinainen valtaaja, jos sen päästää kukkapenkkiin, niin kaunis kuin se onkin. Toistaiseksi olen pärjännyt hopeatäpläpeipin kanssa, sillä sen paikka rajoittuu nurmikkoon. Leikkurilla vaan ylimääräiset nurin. Suurin ongelmani on tällä hetkellä tatar ja luultavasti sen hävittämiseen menee useampi vuosi. Taistelu on alussa. Tatarin rinnalla monet tavalliset rikat ovat höyhensarjalaisia.
    Eipä tule meillä aika pitkäksi, kun ensin istutamme ja sitten kitkemme, kitkemme, kitkemme....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Between hyvästä vinkistä, eli kasvien peittämisestä! Sitä tosiaan kannattaa kokeilla jossain kohtaa. Kurja kuulla, että kielokin on valtaaja. Luulen silti, että annan sen vielä elää rauhassa. Se on onneksi sellaisessa paikassa, että ei haittaa, vaikka se leviäisi enemmänkin.

      Otan osaa tatarin kanssa! Se on varmaan kamala, kun Helsingin kaupunkikin yrittää värvätä vapaaehtoisia avuksi sen hävittämiseen.

      Poista
  4. Käyn jatkuvaa sotaa vuohenputkea vastaan, väliin epätoivoisena väliin toiveikkaana. Siitä ei pääse eroon jos ei kitke kaikkia juurenpaloja pois. Tänä keväänä leikkasin ruusupensaan alas ja kitkin sen alustan nokkosesta ja vuohenputkesta yms. Pidin koko ajan vahtia, jos vuohenputki vähänkin nosti päätään olin raudan kanssa sen kimpussa, luulen, että onnistuin aika hyvin. Saman tein yhdelle kukkapenkille ja se on nyt vuohenputketon. Aika paljon jouduin kaivamaan kasvejakin ylös onnistuakseni. Voimia taistoon! Vaikka ei sekään ole niin tärkeää :)

    VastaaPoista
  5. Cheri, kitketään, kitketään ja kitketään! Kyllä me ollaan sitkeitä, jos on vuohenputkikin. Kuulostaa siltä, että olet ollut hyvinkin järjestelmällinen hävittämisen kanssa. Ihailtavaa! Jatketaan kitkemistä, vaikka eihän sekään lopulta ole niin tärkeää... vai onko sittenkin?

    VastaaPoista
  6. Niin ihanaa väriloistoa tämä kesäaika :)

    VastaaPoista
  7. Kommentoin vanhaa blogitekstiäsi. Samaa vuohenputkea täälläkin! Sen kanssa on pakko olla armottoman järjestelmällinen, jos sen todella haluaa hävittää.

    Tykästyin teksteihisi ja liityin blogisi lukijaksi. Mukavaa, että blogissasi on oikeasti luettavaa ja pohdittavaa puutarhaan liittyen.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...