27. helmikuuta 2014

Lumikello

Herkkä lumikello kiiruhtaa päivänvaloon heti kun se aavistaa kevään! Usein se haluaa pälvipaikan, mutta joskus se kiireissään nousee läpi lumen. Kuten useimmat kevään kukat, se on vahva, vaikka näyttää hennolta. Se ei pane pahakseen, vaikka jalkojakin palelee, sillä kevään huumaavan kirkas valo saa sen unohtamaan kylmän.

(postikortin kuva: Cicely Mary Barker) 
 ------

Oli kerran pieni tyttö, joka kaikissa leikeissä tahtoi olla ensimmäinen. Kun hän leikki yhdessä toisten lasten kanssa, täytyi juuri hänen siepata pallo tai voittaa kilpajuoksu. Piilosilla oltaessa hän ryömi pimeimpään soppeen, niin ettei kukaan häntä löytänyt, ja keittiössä hänen täytyi pistää nenänsä ihan joka paikkaan. Kaikille tyttö ehätti kertomaan mitä oli nähnyt ja kokenut – tahdottiinpa häntä kuunnella tai ei.

Kevään olisi jo pitänyt tulla, mutta pakkaset eivät hellittäneet ja maata peitti paksu lumivaippa. Ihmiset, jotka turhaan odottivat kevättä, tulivat kärttyisiksi ja nurisivat: ”Tänä vuonna ei tule ollenkaan kevättä! Ajat käyvät aina vain huonommiksi.” He olivat viluissaan ja murjottivat.

Myös pikku tyttö ikävöi kevättä. Hän meni puutarhaan ja kaivoi varovasti lunta syrjään, niin että kinosten keskeltä alkoi pilkistää ruskea maa. Jospa kevät olikin piilossa lumen alla?

Silloin liikahti mullassa pieni kasvi ja katsoi arasti lasta. ”Odota”, huudahti aurinko pikku kasville ja tuli esiin pilven takaa, ”ota hiukan minun kullastani!” ”Ehei, minulle sinä kuulut”, narskui lumi ja tarttui pieneen kasviin jäisillä sormillaan – mutta silloin aurinko katsoi lumikinosta niin ankarasti, että se vetäytyi aivan voimattomana takaisin.

”Jokohan kevät olisi tulossa?” tyttö ajatteli ja kumartui katsomaan pientä versoa. Silloin kuului vienoa kellojen helinää. Vihreä taimi työnsi päänsä mullasta. ”Tästä tahdon kertoa kaikille ihmisille”, tyttö tuumasi ja juoksi tiehensä. Mutta kukka heläytti pientä kelloaan ja venytteli somaa vihreähameista varttaan. Se tunsi työntyvänsä esiin mullasta lämpimänä ja kosteana. ”Kevät on tullut! Kevät on tullut!” se soitti ja helisi. Lumi narskui vihaisena ja pettyneenä. Silloin tuli joukko lapsia tietä pitkin. ”Valkoisia kelloja! Lumikelloja! Katsokaa, oi, katsokaa!” he huusivat riemuissaan. Pieni tyttö oli sillä välin juossut kylään ja kertonut kaikille, että kevät oli vihdoin tullut. Pian lumi suli, ja ihmiset karkottivat ärtyisyytensä. Nyt he jälleen uskoivat kevääseen.

Lumikello on kevään ensimmäinen kukka, ja se kertoo kaikille kevään tulosta – ihan niin kuin pikku tyttö, tahdottiinpa sitä kuunnella tahi ei.

(Kora Gädke-Timm: Sinikello, legendoja kasveista, WSOY 1978)


Lumikello kukkii Kuusirannan lumessa huhtikuun (2012) puolivälissä. Siihen on enää puolitoista kuukautta! Sen aikaa on jaksettava odottaa kevättä.

EDIT: Kiertelin vähän blogistaniaa ja totesin, että jossainpäin Suomea lumikellot kukkivat jo nyt helmikuussa! Nyt alkoi ihan jännittää, milloin niitä alkaa näkyä Kuusirannassa...

3 kommenttia:

  1. Saapa tosiaan nähdä, koska lumikellot kukkivat, lumi on ainakin jo kaikonnut puutarhasta melkein kokonaan. Täytyykin käydä vähän vakoilemasssa kukkapenkkejä... Mielenkiintoisia nämä tarut kukkien taustalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lumi taitaa todellakin olla vähissä vähän joka puolella maata. Se on vaan sitten surku, jos kasvit hätäilevät ja nousevat liian aikaisin, ja takatalvi iskee myöhemmin.

      Minäkin tykkään noista tarinoista. Muistan ikuisesti kun luin aikanaan tarinan voikukasta blogistasi, Laura!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...