1. helmikuuta 2014

Helmikuun ensimmäinen

On ensimmäinen päivä helmikuuta, veljeni syntymäpäivä. Tasan vuosi sitten aamupäivällä kännykkäni soi. Katsoin näyttöä ja ihmettelin, miksi veli soittaa, sillä olisihan minun tehtäväni soittaa ja onnitella. Asia selvisi pian, kun hän kertoi olevansa Meilahdessa, jossa hän oli juuri saanut tietää sairastavansa akuuttia leukemiaa.

Syntymäpäiväonnittelut unohtuivat, kun päässä alkoi vilahdella kaikenlaisia ajatuksia. Mutta ihminen on (tai ainakin minä olen) sillä tavalla erikoinen, että pyrkii suojautumaan ja työntää pahimmat ajatukset taka-alalle. Minäkin ajattelin heti, että leukemia ei ole tänä päivänä kuolemantuomio, sillä se pystytään usein parantamaan. Sanoin myös veljelleni niin, mutta totta puhuen täysin mutu-pohjalta, sillä todellista tietoa puuttui.

Illalla veljeni soitti uudestaan ja kysyi, voisinko ryhtyä luuydinluovuttajaksi, jos sitä tarvitaan. Vastaukseni oli selvä, sillä olin miettinyt sen valmiiksi jo ensimmäisen puhelumme aikana, vaikka siitä ei silloin keskusteltu. Olin myös pohtinut tulevien hoitojen vaikutuksia häneen, ja pian hän alkoi itsekin puhua niistä. Hän oli suorastaan rempseä, kun tuumasi, ettei hän hoitoja tai niiden sivuvaikutuksia pelkää. Hän arvioi, että eletyn elämänsä perusteella hänelle on jo kertynyt kokemusta pahoista tilanteista.

Oli helpottavaa kuulla hänen reippautensa ja rohkeutensa. Olin varma, että tästä selvitään. Tuntui, että eteen oli tullut yksi kanto elämän kaskessa, mutta niitä on aina ollut ja niitä tulee jatkossakin aina olemaan. Niistä on aina selvitty.

Myöhemmin muistin laittaa hänelle tekstiviestin: ”Sullahan on syntymäpäivä tänään. Ei ole paras mahdollinen paikka viettää niitä, mutta onnentoivotukset ovat aina paikallaan ja etenkin nyt. Siis kaikkea mahdollista onnea, Juha!”

Onni ei kuitenkaan ollut veljeni mukana.

Tänään vien Juhan haudalle kynttilän ja ruusun.

7 kommenttia:

  1. Osanotto! Tällaiset päivät muistaa aina.

    VastaaPoista
  2. Rakkaita muistoja veljestäsi ei edes kuolema voi sinulta viedä. Olkoot ne lohtuna elämässäsi.
    Kaikkea hyvää sinulle.

    VastaaPoista
  3. Muistan nämä tunnelmasi viime vuodelta. Aina ei se suurikaan elämänhalu ja taistelutahto vaan riitä,mutta veljesi oli onnellisessa asemassa,sillä olit hänen rinnallaan!

    VastaaPoista
  4. Raskasta on kantaa surua ja ikävää, rakkaan ihmisen muistoa. Toivon surutyöhösi mukaan paljon hyviä muistoja ja kauniita asioita! Voimia ja halauksia!


    Nyt vasta heräsin talviunestani, ja huomasin että olit heittänyt minulle marraskuussa haasteen. Harmillisesti tällä uudella koneella ei ole viimekesän kuvia ollenkaan, kun otin sen käyttöön vasta vähän ennen joulua. Vanha kone on matkalla liikkeeseen, jossa sen tiedostot kootaan muistitikulle, ja kun tuo muistitikku saapuu, lupaan palta haasteeseen, sillä juuri tuollaista haastetta nyt tarvitsen, jotta saan blogin pidon taas lämmitettyä tauon jälkeen...

    Voi hyvin, sinä rakas kultainen Kuusirannan emäntä!

    VastaaPoista
  5. Valtava suru muuttuu aikanaan murheeksi, lopuksi haikea kaipaus jää meihin asumaan ainiaaksi. Silloin, aikojen päästä, on helpompaa muistella hymyllä poismenneitä rakkainpia.

    VastaaPoista
  6. Ihan pakko vielä kommentoida, että minua harmittaa, etten ollut täällä kommenttlaatikossa sinua viime kesänä ja syksynä tukemassa. Tulee semmoinen olo, että mahdoitkohan ajatella etten viitsi blogiasi lukea, kun kirjoitit vaikeasta aiheesta. Ei ollut ollenkaan kyse siitä - (en tiedä mitä hyötyä tästä nyt on, mutta tekee mieli selittää...). Kamppailin itse oman sairauteni ja pieleen menneiden lääkityskokeilujen ja unettomuuden kanssa niin, etten jaksanut seurata blogistaniaa ollenkaan, ja omankin blogin pitäminen jäi tauolle aika pitkäksi toviksi, siksi luin vasta todella paljon jälkeen päin mitä kaikkea olit joutunut käymään läpi...

    lämmin osanottoni vielä kerran.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...