28. helmikuuta 2014

Aurinkoa elämään

Tällä viikolla olen saanut kukkia – hyvästä syystä, tietenkin. Pääasiassa ne kaikki noudattavat samaa väriskaalaa. On kuin minut tahdottaisiin ympäröidä valolla aivan kuin tämän gerberan tumma sisin.



Ruusujen värisäteet hohkaavat lämpöä ympäristöön.






Samat värit toistuvat keväisessä esikossa ja tulilatvassa.






Täällä nyt onnellisena katselen aurinkoisia kukkiani, vaan arvatkaapa mitä! Minä kaipaan. Ajattelette varmaan, että onpa kumma ihminen, kun kaipaa vielä jotain aurinkoisen kukkakasansa keskellä. Mutta en sille mitään voi, kun kerta kaikkiaan kaipaan TULPPAANEJA!

En viitsinyt ostaa niitä, kun olin aivan varma, että saan niitä merkkipäivänä. Kun niitä ei tullutkaan, on nyt kauhea tulppaaninnälkä. Voitte siis olla varmoja, että kun nämä tästä haalistuvat ja haihtuvat, niin tämä emäntä lähtee tulppaanikauppaan. Ellei jo vähän aikaisemminkin.

Kaunista kuunvaihdetta kaikille!

27. helmikuuta 2014

Lumikello

Herkkä lumikello kiiruhtaa päivänvaloon heti kun se aavistaa kevään! Usein se haluaa pälvipaikan, mutta joskus se kiireissään nousee läpi lumen. Kuten useimmat kevään kukat, se on vahva, vaikka näyttää hennolta. Se ei pane pahakseen, vaikka jalkojakin palelee, sillä kevään huumaavan kirkas valo saa sen unohtamaan kylmän.

(postikortin kuva: Cicely Mary Barker) 
 ------

Oli kerran pieni tyttö, joka kaikissa leikeissä tahtoi olla ensimmäinen. Kun hän leikki yhdessä toisten lasten kanssa, täytyi juuri hänen siepata pallo tai voittaa kilpajuoksu. Piilosilla oltaessa hän ryömi pimeimpään soppeen, niin ettei kukaan häntä löytänyt, ja keittiössä hänen täytyi pistää nenänsä ihan joka paikkaan. Kaikille tyttö ehätti kertomaan mitä oli nähnyt ja kokenut – tahdottiinpa häntä kuunnella tai ei.

Kevään olisi jo pitänyt tulla, mutta pakkaset eivät hellittäneet ja maata peitti paksu lumivaippa. Ihmiset, jotka turhaan odottivat kevättä, tulivat kärttyisiksi ja nurisivat: ”Tänä vuonna ei tule ollenkaan kevättä! Ajat käyvät aina vain huonommiksi.” He olivat viluissaan ja murjottivat.

Myös pikku tyttö ikävöi kevättä. Hän meni puutarhaan ja kaivoi varovasti lunta syrjään, niin että kinosten keskeltä alkoi pilkistää ruskea maa. Jospa kevät olikin piilossa lumen alla?

Silloin liikahti mullassa pieni kasvi ja katsoi arasti lasta. ”Odota”, huudahti aurinko pikku kasville ja tuli esiin pilven takaa, ”ota hiukan minun kullastani!” ”Ehei, minulle sinä kuulut”, narskui lumi ja tarttui pieneen kasviin jäisillä sormillaan – mutta silloin aurinko katsoi lumikinosta niin ankarasti, että se vetäytyi aivan voimattomana takaisin.

”Jokohan kevät olisi tulossa?” tyttö ajatteli ja kumartui katsomaan pientä versoa. Silloin kuului vienoa kellojen helinää. Vihreä taimi työnsi päänsä mullasta. ”Tästä tahdon kertoa kaikille ihmisille”, tyttö tuumasi ja juoksi tiehensä. Mutta kukka heläytti pientä kelloaan ja venytteli somaa vihreähameista varttaan. Se tunsi työntyvänsä esiin mullasta lämpimänä ja kosteana. ”Kevät on tullut! Kevät on tullut!” se soitti ja helisi. Lumi narskui vihaisena ja pettyneenä. Silloin tuli joukko lapsia tietä pitkin. ”Valkoisia kelloja! Lumikelloja! Katsokaa, oi, katsokaa!” he huusivat riemuissaan. Pieni tyttö oli sillä välin juossut kylään ja kertonut kaikille, että kevät oli vihdoin tullut. Pian lumi suli, ja ihmiset karkottivat ärtyisyytensä. Nyt he jälleen uskoivat kevääseen.

Lumikello on kevään ensimmäinen kukka, ja se kertoo kaikille kevään tulosta – ihan niin kuin pikku tyttö, tahdottiinpa sitä kuunnella tahi ei.

(Kora Gädke-Timm: Sinikello, legendoja kasveista, WSOY 1978)


Lumikello kukkii Kuusirannan lumessa huhtikuun (2012) puolivälissä. Siihen on enää puolitoista kuukautta! Sen aikaa on jaksettava odottaa kevättä.

EDIT: Kiertelin vähän blogistaniaa ja totesin, että jossainpäin Suomea lumikellot kukkivat jo nyt helmikuussa! Nyt alkoi ihan jännittää, milloin niitä alkaa näkyä Kuusirannassa...

1. helmikuuta 2014

Helmikuun ensimmäinen

On ensimmäinen päivä helmikuuta, veljeni syntymäpäivä. Tasan vuosi sitten aamupäivällä kännykkäni soi. Katsoin näyttöä ja ihmettelin, miksi veli soittaa, sillä olisihan minun tehtäväni soittaa ja onnitella. Asia selvisi pian, kun hän kertoi olevansa Meilahdessa, jossa hän oli juuri saanut tietää sairastavansa akuuttia leukemiaa.

Syntymäpäiväonnittelut unohtuivat, kun päässä alkoi vilahdella kaikenlaisia ajatuksia. Mutta ihminen on (tai ainakin minä olen) sillä tavalla erikoinen, että pyrkii suojautumaan ja työntää pahimmat ajatukset taka-alalle. Minäkin ajattelin heti, että leukemia ei ole tänä päivänä kuolemantuomio, sillä se pystytään usein parantamaan. Sanoin myös veljelleni niin, mutta totta puhuen täysin mutu-pohjalta, sillä todellista tietoa puuttui.

Illalla veljeni soitti uudestaan ja kysyi, voisinko ryhtyä luuydinluovuttajaksi, jos sitä tarvitaan. Vastaukseni oli selvä, sillä olin miettinyt sen valmiiksi jo ensimmäisen puhelumme aikana, vaikka siitä ei silloin keskusteltu. Olin myös pohtinut tulevien hoitojen vaikutuksia häneen, ja pian hän alkoi itsekin puhua niistä. Hän oli suorastaan rempseä, kun tuumasi, ettei hän hoitoja tai niiden sivuvaikutuksia pelkää. Hän arvioi, että eletyn elämänsä perusteella hänelle on jo kertynyt kokemusta pahoista tilanteista.

Oli helpottavaa kuulla hänen reippautensa ja rohkeutensa. Olin varma, että tästä selvitään. Tuntui, että eteen oli tullut yksi kanto elämän kaskessa, mutta niitä on aina ollut ja niitä tulee jatkossakin aina olemaan. Niistä on aina selvitty.

Myöhemmin muistin laittaa hänelle tekstiviestin: ”Sullahan on syntymäpäivä tänään. Ei ole paras mahdollinen paikka viettää niitä, mutta onnentoivotukset ovat aina paikallaan ja etenkin nyt. Siis kaikkea mahdollista onnea, Juha!”

Onni ei kuitenkaan ollut veljeni mukana.

Tänään vien Juhan haudalle kynttilän ja ruusun.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...