25. joulukuuta 2014

Joulua hakemassa

Vuosi vuodelta joulun tunnelma on hakusessa pidempään. Kuun alussa ihmetteli, onko tosiaan jo joulukuu. Aika kulkee niin nopeasti, että tuntuu kuin vasta äskettäin oli edellinen joulu.

Joskus valmistauduin jouluun jo varhain ja ostelin joululahjoja varastoon pitkin syksyä. Nyt oli vielä kuun puolivälissä lahjat hankkimatta. Toisaalta en enää osaa stressatakaan. Tai no, ehkä tämä stressittömyys tuli siitä, että menin tyttären luokse jouluaattona. On ihanaa, kun ei tarvinnut valmistella joulua kotona hullun lailla. Olin luvannut viedä jotain tekemääni joulupöytään, mutta siinäpä ne jouluvalmistelut sitten olivatkin.


Pistin ajoissa joulutunnelman hakuun tuoksuvalla joulukukalla. Ehkä pienen pieniä muistijälkiä heräsikin henkiin, mutta ei niin paljon, että olisin saanut sysäyksen mihinkään valmisteluihin.


Itsenäisyyspäivän tienoilla käväisin Tallinnan joulutorilla. Olin utelias näkemään, millaista joulua Raatihuoneenaukiolle oli rakennettu. Ympäristö ainakin antaa mahdollisuudet monenlaisiin tunnelmiin.


Kiersin kaikki kojut. En tiedä mitä etsin, ehkä jotain sellaista, mitä ei ole saatavilla nykyaikana lainkaan. Epämääräinen pettymys jäi päällimmäiseksi tunteeksi. Näytti kuin kaikki tarjolla oleva tavara olisi sitä samaa, mitä Tallinnassa on myyty vuosikausia halpiskeskuksissa ja vanhan kaupungin ulkopöydillä. Samat neuleet ja sama pikkurihkama, mutta nyt kovilla eurohinnoilla. Päätin, että menen myöhemmin Helsingissä Tuomaan Markkinoille ja teen kriittisen vertailun.

Rakas lapsenlapseni – nyt jo eskarilainen - on käynyt muutaman kerran tässä kuussa kylässä ja silloin on oikeastaan ollut pakko etsiä esille joulurekvisiittaa. Hänen mukanaan saatiin tähän taloon joulun odotuksen tunnelmaa.

Ensimmäiseksi kunnostin joulutalon ja iloitsimmekin kovasti sen katselemisesta. Mutta kiinnostuneilta näyttävät joulutalon hahmotkin. Mitähän ne oikein katsovat?


Etsin esille myös joulukylän talot. Lapsi on aina tykännyt leikkiä niillä. Nyt hän rakensi talvikaupungin valkoiselle lakanalle. Kaupungissa oli joulu- ja legotaloja sulassa sovussa. Oli myös voimala ja sähkömastoja sekä tietysti autoja. Poika tähdensi, että etualalla olevan auton kyljestä ei pidä lukea suoraan, sillä oikeasti siinä lukee: ”Helsingin sähköpakettiauto – mukana kaikissa onnettomuuksissa.”


Joulukorttien kirjoittaminen on jokavuotinen puuha ja pohdinnan aihe, mutta vuosi vuodelta pienenevä työ. Ehkä se loppuu joskus tulevaisuudessa kokonaan? Pohjanmaalla on kaksi vanhaa tätiä, joita haluan muistaa korteilla jouluisin. Heiltä ei kännyköitä löydy, puhumattakaan tietokoneesta someineen. Tuntui melkeinpä oudolta tarttua kynään ja kirjoitella pitkästi tarinaa siitä, mitä vuoden varrella on tapahtunut ja mitä kuulumisia odotin heiltä. He ovat ex-mieheni tätejä, joten emme ole koskaan olleet sen enempää yhteydessä kuin kirjeitse silloin tällöin. Oikeastaan oli mukavaa kirjoitella vanhanaikaisesti pitkästä aikaa.

Sitten koitti päivä, jolloin eskarilainen tuli piparinpaistoon. Piparien tuoksu täytti talon.


Tällä kertaa ne myös koristeltiin.


Piparien paiston lomassa keskustelimme suurista asioista: kirkosta, kuolemasta ja enkeleistä. Hänellä on nyt kova halu esittää vaikeita kysymyksiä, ja minulle tuli suuri hämmennys, kun en pystynyt kaikkeen kunnolla vastaamaan. Kun hän ihmetteli, miksi minun isäni ja veljeni ovat samassa haudassa, aloin jo pelätä, tuleeko seuraavan yön unesta mitään. Hän kuitenkin muotoili tyytyväisenä viimeisistä taikinan lopuista hymyilevän madon sekä ristin, ja nukkui seuraavan yön hyvin.

Seuraavana päivänä tuli poikani käymään ja toi kauniin joulukukka-asetelman.


Vesisateesta huolimatta lähdimme eskarilaisen kanssa jouluiselle kaupunkikierrokselle. Stockan ikkuna ei tällä kertaa kiinnostanut kovin pitkään, joten suunnistimme pian Tuomaan torille.



Tein vertailua Helsingin ja Tallinnan välillä. Mielestäni Helsinki hävisi kojujen niiden asettelun kanssa. Ne olivat kaikki samanlaisia ja suorissa riveissä, mikä teki vähän tylsän vaikutelman. Tallinnassa oli myös enemmän tuoksuja. Mutta tuotteiden osalta Helsinki voitti Tallinnan ylivoimaisesti. Suomalaisten aidot ja kauniit käsintehdyt tuotteet ovat korkealaatuisia. Myös hinta-laatu –suhde on mielestäni parempi Helsingissä. 

Kaikkein parasta oli vanhanaikainen Hollannista tuotu iso karuselli. Se oli tosi kaunis ja pyöritti yllättävän vauhdikkaasti. Kävimme siinä riemuitsemassa useita kertoja. Kiitos tästä ilmaisesta ja iloisesta pyörityksestä markkinoiden järjestäjille!





Lopulta saatiin valkea peitekin Helsinkiin ja joulu tuli keskelle talvea.



Lapsen kirkkaat ja loistavat silmät toivat joulun tunnelman sydämeeni.

Onnellista joulun aikaa ja tulevaa vuotta kaikille ihanille lukijoilleni!

5. marraskuuta 2014

Riisuttu näyttämö

Päivänvalo paistaa matalalta ja yöt ovat mustia. Kesän kasvit ovat vetäytyneet talvilepoon. Ne ovat tältä vuodelta antaneet kaiken sen, mitä voivat antaa.



Vihreää on harmaan ja kuuran alla vielä, mutta muut värit ovat väistyneet. Sinisen, punaisen, oranssin ja keltaisen tilalla on ruskean sävyjä. ”Räiskyvän ruskeaa”, pilailen itsekseni.


Leikkaan kuivat ja kuihtuneet korret maata myöten pois. Nyt maisema on tasainen, riisuttu. Terästän katseeni nähdäkseni muistikuvani puutarhan. Näen puut ja maaperän muodot sekä kivet ja kannot, jotka kesällä olivat kadonneet rehevien kasvien alle. Näen lähes paljaan näyttämön.


Katselen ja pohdin, mitä voin kirjoittaa puutarhasta, kun ei oikein mitään visuaalisesti koettavaa ole. Kuvallinen kerronta on latteaa, kun muodot tasaantuvat ja värit sulautuvat toisiinsa niin, että ne eivät enää edusta oikein mitään väriä. Toisaalta voiko kesäinen räiskyntä olla joskus ylitsepursuavaa ja liiankin mahtipontista? Ehkä tarvitsemmekin tätä vähäväristä ja kaiken paljastavaa muodottomuutta, että näkisimme kokonaisuuden. Tai ehkä tarvitsemmekin talvilepoa, että pystymme taas kuukausien kuluttua pursuamaan yhdessä kasviemme kanssa. Ehkä, ehkä ei.


Ei. En tarvitse niin pitkää taukoa kuin nyt edessä taas kerran on. Entä sinä?

17. lokakuuta 2014

Syyskuvia

Monissa blogeissa on värikkäitä ja kuulaita syyskuvia, joten jospa minäkin laitan muutaman. Nämä tosin eivät ole kovin kuulaita eikä syksyn värityskään ole kovin loistava. Tänä vuonna Kuusirannassa ei nähty samanlaista ruskaa kuin joskus aikaisemmin. Mutta syksy on tunnelmallinen vähempine väreineenkin.








 

Vieläkö syysmaksaruoho jaksaa pakkasöiden jälkeen kukkia tänä viikonloppuna, se jää nähtäväksi.

Pidemmittä puheitta tällä kertaa: tunnelmallista syysviikonloppua kaikille!

27. syyskuuta 2014

Nyt kumpuaa Kumpulasta

Olen viimeiset kuusi viikkoa ollut pitkän ja perusteellisen kylpyhuoneremontin turhautunut sivustaseuraaja. Se on lähes täydellisesti estänyt kotona asumisen ja olen enimmän osaa aikaa viettänyt jossain muualla. Se on myös syy, miksi blogin kirjoittamiseen ei ole löytynyt hyvää ja inspiroivaa hetkeä. Ajatuksia on kyllä ollut.

Yhden niistä toteutan nyt, eli pienen jutun Helsingin Kumpulasta, jossa kävin pari viikkoa sitten.

Kumpulassa on kasvitieteellinen puutarha, jossa käynti on jäänyt pelkäksi aikomukseksi, kun en ole tajunnut, missä se on. Toisaalta olen ollut niin saamaton, etten koskaan ryhtynyt hakemaan sitä kartalta. Sen sijaan olen monituiset kerrat istunut bussissa, johon on noussut opiskelijoita Kumpulan yliopistokampuksen luota ja miettinyt, mitä he mahtavat opiskella. Nyt tiedän, että he ovat tulleet sieltä puutarhan luota ja voin aavistella jotain opinnoistakin.

Kumpulan kasvitieteellinen puutarha on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota, LUOMUSTA, joka on Helsingin yliopiston erillislaitos. Netissä on erittäin hyvät tiedot sen sijainnista karttoineen ja kulkuohjeineen, jos vain on viitseliäämpi kuin minä ja selailee tiedot esille.

Kasvitieteellinen puutarha on Kumpulan kartanon historiallisilla mailla. Kartano oli 1800-luvulla yksi suurimmista tiloista Helsingin ympäristössä ja tilaan kuuluivat nykyiset Hermannin ja Toukolan alueet sekä puolet nykyisestä Käpylästä. Tilan historia ulottuu kuitenkin jo 1400-luvulle, eli se on vanhempi kuin Helsinki, joka perustettiin muutaman kilometrin päähän kartanosta vuonna 1550. Puutarhassa kulkiessani tuntui uskomattomalta, että aivan Helsingin keskustan liepeillä voi olla kuuden hehtaarin kokoinen alue niin huomaamattomana.





Kumpulan kasvitieteellisestä puutarhasta löytyy kasveja ympäri maailmaa. Ne ovat kotoisin alueilta, jotka vastaavat ilmastoltaan Suomen oloja. Ne muodostavat puutarhan maantieteellisen osan, ja lajit on järjestetty alkuperäalueitten mukaan. Puutarhassa voi lähteä kulkemaan itäisestä Pohjois-Amerikasta läntiseen ja jatkaa matkaa Kaukoitään sekä kauniiseen Japaniin. Sieltä voi siirtyä Eurooppaan ja Suomeen. Siellä voi siis tehdä kasvimatkan maailman ympäri.

Kesällä on varmasti paljon katseltavaa, kun kasvit ovat kukassa. Näin syksyllä kukkivia kasveja oli enää vähän, mutta ruskaa oli jo aavistuksen verran värittämässä maisemaa.





Kartanorakennuksen edestä löytyi pieni puutarhan osa, jossa pääsi iloitsemaan kesäkukkien loistavista väreistä.




Ensi vuonna on muistettava mennä kesäaikaan uusintavierailulle, jotta näkisi kaiken sen, mitä nyt saattoi vain aavistella.

-----
Kasvitieteellisen puutarhan jälkeen oli mukava käydä aivan toisenlaisessa ympäristössä kurkistelemassa pikkupuutarhoihin Kumpulan siirtolapuutarhassa. Sielläkin olisi ollut katseltavaa paljon, jos vain olisi kehdannut tarkemmin tuijotella toisten pihoille. Siellä huomasi, miten jokainen puutarha on erilainen ja miten tyylit vaihtelivat rennon luonnonmukaisesta täsmälliseen säntillisyyteen.






  


Ensi viikolla alkaa lokakuu ja lähden käymään Kuusirannassa syystöissä. Toivottavasti näin kaunis sää jatkuu silloin. Hyvää syyskuista viikonloppua kaikille!

8. syyskuuta 2014

Kärpäset ja kesä

Kärpäset heräävät keväisin melkein samaan aikaan puutarhurin kanssa. Auringon säteet saavat ne liikkeelle.

Eikö olekin kumma, miten jotkut kärpäset ovat epämiellyttävämpiä kuin toiset? Poikkeuksetta ne yksilöt, jotka ilmaantuvat sisälle, ovat ärsyttäviä tai jopa yököttäviä. Ärsyttävä on se ketterä lentäjä, joka kaartelee vauhdikkaasti niin, että silmä ei pysy perässä. Ääni vain kuuluu. Voi olla varma, että nukkumaan mennessä se tulee ihan kiusallaan lukulampun ympärille. Saattaapa välillä istahtaa kirjan reunallekin. Siinä alkaa sota, josta ei selviä ilman kärpäslätkää.

Yököttävä on sellainen iso ja paksu mustanpuhuva mökkipörisijä. Jo pelkkä ajatus sen läväyttämisestä lätkän alle tekee häijyä, kun tietää, että sen kankea ruumis menee moneksi kappaleeksi ikkunalaudalle. Yök.

Yleensä kärpäsiä näkee vain kesäaikaan, mutta banaanikärpäset ovat tietysti ihan oma porukkansa. Olen kerran käynyt myöhään syksyllä kovan taistelun niiden kanssa. Pitkään ne johtivat kamppailua, mutta meikäläisessä löytyy tarvittaessa sitkeyttä, jota viisikymmentäkään banaanikärpästä ei saa lannistettua. Niinpä pääsin ensin johtoon ja silkalla sitkeydellä voitin pelin kokonaan ja täydellisesti.

Lueskelin Suomen Luonnon sivuilta kärpästen ruokailutottumuksista. Ne kuulemma tykkäävät vedestä, mitä en ole huomannut. Sen sijaan kohtaamani kärpäset menevät mielellään viinilasiin. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että hiki maistuu niille, eli kuumana päivänä ne tulevat poikkeuksetta kiusaamaan. Ne nauttivat myös kukkien mettä ja kirvojen mesikastetta sekä erilaisia käymistuotteita kuten mahlaa tai mätäneviä hedelmiä. Kärpästen toukista en viitsi tähän kirjata mitään, on se sen verran inhaa asiaa.

Yleisesti ottaen ulkona pörräävät kärpäset eivät häiritse, varsinkin jos ajattelee, miten paljon niitä täytyy olla. Muutamia osui kesän aikana kuvaankin.








Näin kivan kesäkuvapostauksen saivat aikaan kärpäset. Ei hassumpaa niiltä!

23. elokuuta 2014

Apua, rastaherukoita!

Mustaherukkapensaani eivät tänä vuonna heruttaneet marjoja kuin minimaalisen määrän. Yleensä saan kahdesta pensaastani, joista toinen on nyt iso ja toinen vielä isompi, ämpärillisen marjoja ihan kevyesti. Nyt ne ovat kovasti laiskistuneet.


Paikallaan viihtyvä marjapensas lienee kuin teini-ikäinen poika, joka kasvaa parimetrisen kaapin kokoiseksi ja olettaa, ettei muuta tarvitse tehdäkään kuin kasvaa vaan. Mietin Jere-sarjakuvaa, joka on aina huvittanut minua. Mutta kun ostin kyseisen sarjakuvakirjan aikanaan pojalleni, häntä ei naurattanut ollenkaan. Siinä iässä he ovat tunnetusti tosikkoja, ainakin mitä tulee äidin vitseihin.

Mitä sitten tulee paikalla viihtymiseen, niin tulipahan aikanaan valittua hyvä paikka pensaille. Siihen aikaan vieressä kasvoi kuusi, jonka vierelle tämä asfalttipihojen aloitteleva puutarhuri halusi marjapensaan. Ikänsä maalla elänyt mies tokaisi, että ei siihen voi pensasta laittaa. Minä väitin vastaan, johon mies oli vieläkin tiukemmin vastaan. Tätä jatkui, kunnes aloittelevalta puutarhurilta meni hermot. Nappasin kiinni marjapensaan latvuksesta ja heivasin sen ruukkuineen päivineen mäkeen niin pitkälle kuin jaksoin. Sen lentäessä ilmassa huusin: ”senkun laitat sen sitten minne ikinä haluat!”.

Miehet ovat joskus kovapäisiä, mutta lopulta tämä ymmärsi antaa minun istuttaa mustaherukkani kuusen luo. Ja nythän siinä ei enää ole kuusta, vaan tuo kiva kärhöpylväs!


Koska hyvin viihtyneet pensaani ovat heittäytyneet laiskoiksi marjomaan, päättelin, että ne ovat nuorennuksen tarpeessa. Luin kirjasta, että vanhat, heikot ja lamoavat oksat pitäisi katkaista. Riensin samantien leikkaushommiin ja raastoin lamonneita oksia ihmisten ilmoille. Pian pohdin, mistä kohtaa oksa pitää katkoa. Kirjassa sanottiin, että oksat leikataan läheltä maanrajaa. Mutta ennen kuin sinne asti pääsee, pitäisi raivata viidakollinen oksia edestä.

Päätin, että katkaisen lamonneen oksan siitä kohtaa kuin se lähtee oksasta. Siis nehän ovat oksan oksia, jotka maahan asti taipuvat. Tuntui helpolta, mutta ei ollutkaan. Ne perhanan oksan oksat olivat kietoutuneet toisiinsa tiukasti. Jotkut olivat kuin metrisiä lettejä, joita auoin parhaani mukaan. Kun sain yhden säikeen irti, työnsin sen kylkeni taakse ja jatkoin seuraavien aukomista. Puhisin, että kyllä tässä Kuusirannan kampaamossa yhdet letit saadaan auki, vaikka sitten olisi käytettävä voimasaksia.

Selvittelin lettejä ja mietin, että jos ne olisivat vielä vähän aikaa olleet, niistä olisi tullut rastoja. Siinähän sitä sitten olisi ihmetelty mustaherukoiden sijaan rastaherukoita.

Pienemmän pensaan selvitin ja leikkelinkin. Olin hyvässä vauhdissa aloittamassa isompaa urakkaa, kun korvissa alkoi kuulua ininää. Olen monesti miettinyt, että luontokappaleilla on joku sopimus, jonka perusideana on, että jos ihminen alkaa tehdä jotain heidän mielestään ikävää, niin he kutsuvat itikat apuun. Olen melko varma, että päätelmäni on oikea. Kaikin tavoin ärsyttäen ne yrittivät saada minut lopettamaan karsimisen. Kun en antanut periksi, alkoi sataa. Luonnonvoimat päättivät, että työ oli keskeytettävä.

Tavallaan se oli ihan hyvä juttu, sillä nyt on mainio tilaisuus heittää teille lukijoilleni kysymys (enhän ole enää aloitteleva puutarhuri, vaan ymmärrän, että muiden puutarhaihmisten hyvät vinkit ovat kullan arvoisia). Siis, miten suuntaansa lähes parimetrinen mustaherukka kannattaisi leikata? Voinko leikata vain latvoja lyhyemmiksi, vai onko aina leikattava koko oksa? Mitä olisi otettava huomioon? Kertokaa kaikki!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...