21. maaliskuuta 2013

Vanha kääpä kirjoittaa

Oli äskettäin vähän pidempi tauko kirjoittamisessa. Tuli vain liian paljon asioita kerralla. En jaksanut enkä pystynyt kirjoittamaan – ajattelin kyllä monet kerrat. Olen aina kirjoitellut vähintään päiväkirjantynkää, mutta nyt vilisi ajatuksia niin paljon, että ne ehtivät viuhua ohi ennen kuin onnistuin tarttumaan kirjoitusvälineeseen, kynään tai koneeseen. Nyt teen kuitenkin pienen yhteenvedon reilun kuukauden ajalta.


Edellisessä jutussa kirjoitin käävistä ja kääpäkuva sopii myös tähän juttuun. Vanhenin nimittäin TAAS ja nyt voin jo sanoa olevani vanha kääpä! Onko syntymäpäiviä pakko olla joka vuosi?  Seuraava kuva kuvastaakin sitten kuluneen kuun mielialaa ja tunnelmia.


Olen kohdannut A- ja B-virukset, ja käyn kai läpi kaikki Suomeen saapuneet kulkutaudit. Kuumeiden keskellä ja niiden välissä olen toiminut kriisipuhelimena ja etätukihenkilönä.

Käräjäoikeus määräsi minut vuoden alussa äitini edunvalvojaksi ja hoidan nyt hänen taloudelliset asiansa. Hän asuu kaukana, yli 800:n kilometrin päässä. Olen kaikin keinoin kerännyt tietoa sekaisin olevista asioista. Kun vihdoin aloin saada jonkunlaisen käsityksen tilanteesta, hänen miehensä kuoli noin kuukausi sitten. Nyt on sitten tuplasti selvitettävää. Mutta se on pientä siihen verrattuna, että dementoitunut, yksinasuva äitini saattaa soittaa monta kertaa päivässä hätääntyneenä milloin mistäkin syystä. Yritän toimia rauhallisena etätukena.

Veljeni tilanne on puolestaan mennyt vuoristorataa. Ensimmäinen yhdeksän vuorokauden solusalpaajahoito ei onnistunut. Lisäksi tuli pahoja komplikaatioita ja elimme jännityksessä, ehtiikö solusalpaajahoidolla tuhottu luuydin käynnistyä uudelleen ja korjata komplikaatiot ennen kuin leukemiasolut vievät voiton. Lopulta luuydin saatiin potkittua käyntiin. Silloin totesimme omahoitajan kanssa, että veljeni on niin pahapäinen, ettei ehkä kuolekaan (joskus musta huumori helpottaa...). Nyt ollaan taas alkutilanteessa, eli uuden solusalpaajahoidon kynnyksellä.


On ollut rasittavaa ottaa vastaan kiukuttelu, joka on tullut osakseni. Rankkoja ovat myös monenlaiset muistot ja itsetutkiskelut, mitkä ovat tulleet rinnakkaisvaikutuksena. Se on paljastanut piilossa olleita luurankoja. Yllä oleva kuva sopii sen vuoksi tähän yhteyteen. Mutta kuva kertoo myös iloisesta asiasta, eli retkestä lapsenlapsen kanssa Sederholmin talon Lastenmuseoon. Kuvassa on tietenkin vanha koulun opettaja… siis opetusväline.

Seuraavassa kuvassa yhdistyvät mainiosti hyvät ja pahat tunnelmat, virkkaus ja vihaisuus. Kuten olen aiemmin kertonut, vain virkkaus käy rentouttavasta käsityöstä.


Suureksi onneksi on lapsenlapsi, jolle pitää väsätä vihainen lintu, jonka kanssa pitää käydä museoretkillä ja joka ihmettelee elämän kummallisuuksia puhtain ja kirkkain mielin.


Ja joka kertoo rakastavansa ja jota saan rakastaa.

6 kommenttia:

  1. Enenevässä määrin iäkkäiden vanhempieni asioita hoitavana odotan kauhulla sitä hetkeä, jolloin työt vielä tästä lisääntyvät. Tänäänkin olen herännyt kahdelta miettimään, miten saan järjestettyä äidin taas vaihteeksi lääkäriin. Tällä tahdon sanoa, että ymmärrän täysin, millaisessa tilanteessa juuri nyt olet. Ehkä meidän tyttärien pitää vaan tsempata tämäkin aika ohitse. Onneksi sinulla on tuo ihana lapsenlapsi. Hänen kanssaan varmasti pääset nauttimaan myös iloisista hetkistä. Voimahaleja sinulle!

    VastaaPoista
  2. Sinulla on todella rankka elämänvaihe menossa. Voimia! Joskus dementoitunut mummoni asui äitini ja minun kanssa, kun olin murrosikäinen. Dementia on viheliäinen sairaus ja vie voimat sairastavalta ja läheisiltä. Toivottavasti veljesi uusi hoitojakso menee paremmin.

    VastaaPoista
  3. Tuttu on tilanteesi minullekkin. Isäni asui leskeksi jäätyään yksinään 89 vuotiaaksi isohkossa omakotitalossa. Äitini kuoltua sain lähes pakolla isäni suostuteltua ensin ateriapalvelun piiriin. Myöhemmin järjestimme myös siivousapua, jonka maksoimme veljeni kanssa kimpassa. Henkisen kunnon heikentyessä, saimme järjestettyä veljieni kanssa isälle myös kotiapupalvelua, joka oli suuri helpotus, kun muisti alkoi heikentyä ja sydän ym. lääkkeet tahtoivat unohtua säännöllisesti ottamatta. Itse asun 500 kilometrin päässä, enkä voinut pitää kuin puhelimitse yhteyttä isääni. Isäni oli tosi ketterä jaloistaan ja se aiheutti uusia vaaratilanteita kotona, koska hänellä oli varsinkin liikkeelle lähtiessä huimausta. Kaatumisia tapahtui, mutta ei onneksi mitään katastrofaalista. Muisti alkoi heiketä lopulta rajusti ja nyt isäni on ollut vanhusten palvelutalossa kaksi vuotta ja täyttää kesällä jo 91 vuotta. Täytyy sanoa, että valtava taakka putosi hartioilta, kun lopulta saimme hänet ympärivuorokautiseen hoitoon.

    VastaaPoista
  4. Sinulla on tosi rankat ajat nyt meneillä. Voimahalit sinulle.)

    VastaaPoista
  5. Huh! Rakas Kuusirannan emäntä! Voimia sinulle kaikkiin juttuihin ihan hirmuisesti!!! olet kuitenkin jaksanut pitää tätä ihanaa blogia, jakanut meidän kanssa rankatkin asiat. Itse olen pitänyt vähän taukoa blogin pidosta, nyt koitan taas pyristellä käyntiin. on tässä ollutkin kaikenlaista, sairautta ja vaivaa, elämän hidasteita, niin sanoakseni. Mutta omat murheet saavat taas toisen mittakaavan kun luen täältä mitä kaikkea sinä olet joutunut käymään läpi. Olet vahva nainen! Joskus tuntuu kohtuuttomalta se kaikki mitä elämä tuo tullessaan, itse olen lohduttautunut sillä, että kullekkin annetaan voimiensa mukaan, ei yhtään enempää, eli kääntäen ajateltuna, mitä rankempaa, sitä vahvempi itse on. Halauksia ja kaikkea mahdollista hyvää! Pian tulee kevät ja puutarhan kauneus saapuu myös lohduttamaan ja antamaan sinulle voimia.

    VastaaPoista
  6. Kiitos teille kanssakulkijani voimaannuttavista kommenteistanne! Olen iloinen niistä jokaisesta ja onnellinen, että haluatte vaihtaa ajatuksia kanssani. Ihanalle Lauralle vielä, kiitos kun olet palannut!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...