28. joulukuuta 2011

Joulun tuulta ja valoa

Aaton perhejoulun jälkeen lähdimme joulupäivänä miehen kanssa ajamaan Kuusirantaan. Oli jo hämärää, kun saavuimme perille.

Viikkoa aikaisemmin olin tarkistellut ja vaihdellut kynttilöitä, ja sytyttelin niitä pian perille tultuamme. Toimme jouluruoan kotoa mukanamme, joten kaikki oli valmiina. Tutustuimme yhteiseen joululahjaamme: mies oli ostanut riistakameran. Se oli tarkoitus laittaa avokompostimme lähelle, jonne kippaamme talvellakin kuivuneet leivät ja hedelmät. Ainakin korppeja siellä käy säännöllisesti tarkistamassa tilannetta ja olisi hienoa saada niistä kuvaa.

Joulupäivään kuului glögiä, joulusaunaa, jouluruokaa ja juhlan kunniaksi konjakkia. Ihanan leppoisaa!

----

Tapaninpäivän aamu oli pimeä. Tuuli ulvoi ja humisi. Kunnon puuskan tullessa mietin, että pian lähtee koko talo lentoon. Sytyttelin lukuvaloa. Ei mitään. Sähköt olivat poikki.

Käänsin kylkeä ja yritin jatkaa lepäilyä, mutta mieleni teki kovasti jatkaa illalla kesken jääneen kirjan lukua. Mies onneksi kävi laittamassa hellaan tulen ja toi minulle samalla öljylampun lukuvaloksi.


Tunsin suurta nautintoa lueskella siellä hämärän hyssyssä, peiton alla, öljylampun valossa. Omituista, miten sähkön puuttuminen vaikutti elämiseen rauhoittavasti. Tuli tunne, että kaikki kiire ja tekemisen tarve on poissa. Pelkkää kuvitteluahan tietysti on, että tilanne jotenkin sähköttömyyden myötä muuttuisi olennaisesti rauhallisemmaksi. Silti se aloitti aamun hienolla tavalla.

Oma vaikutuksensa leppoisaan aamuun oli myös siinä, että mies kyllästyi pian loikoilemaan öljyvalon loimussa ja nousi sytyttelemään kynttilöitä tupaan, pistämään takkaan tulen ja keittämään puuhellalla kahvia.





Kun muutaman tunnin jälkeen ei enää viitsinyt pohtia, miten taloon saisi vettä, päätimme palata kotiin, sillä Helsingissä myrsky oli jo laantunut. Joulutiskit jäivät altaaseen odottamaan seuraavaa kertaa. Matkalla keskustelimme varasähkövoiman hankkimisesta. Sitä tarvittaisiin oikeastaan vain vettä varten, sillä muuten talossa kyllä pärjäisi. Miten olisi pieni tuulivoimala, joka kai pyörisi hurjimmillaan silloin, kun sähköt ovat myrskyn vuoksi poikki?

Viimeksi olen kirjoittanut sähköttömyydestä edellisessä blogissani täällä.

Mukavia välipäiviä itse kullekin sekä 
HYVÄÄ UUTTA PUUTARHAVUOTTA 2012 meille kaikille!

23. joulukuuta 2011

Leppoisaa joulua

Me rauhoitumme joulun viettoon. Leppoisaa ja tunnelmallista joulua kaikille!



Kuusirannan emäntä

20. joulukuuta 2011

Oi, outo orkidea!

Poika kävi jo viime viikolla tuomassa joulukukan. Yrittääköhän tuo saada minut vuosi vuodelta enemmän ällistymään ja hämmentymään, vai mitä tästä pitäisi sanoa?


Asetelma on niin iso, että eihän se millekään tavalliselle pöydälle sovi. Korkeutta sillä on yli puoli metriä, huoh. Entäs sitten se pääasia: ORKIDEA. Enhän minä moisesta ymmärrä mitään! En ole koskaan haaveillut sellaisesta, kun olen ollut ymmärtävinäni, että ne ovat aivan liian vaikeita tapauksia.



Niin pimeääkin on, että ei meinaa saada kunnon kuvia ollenkaan. Ja kun orkidea haluaa valoa, niin kuinka tässä oikein käy?

Hämmentävän isosta korista löytyy lisäksi joulutähti ja joku kirjavalehtinen pikkukasvi kaikkien muiden koristeiden ja hörhelöiden lisäksi.


Olen vuosittain esitellyt pojan tuomat joulukukat: jouluruusun, valkoiset hyasintit, joulutähden ja hyasinttitalon.

Noista aikaisemmista kukkakirjoituksista on hauska katsoa taaksepäin, millaista joulunodotus on kunakin vuonna ollut. Kukat ovat aina tuottaneet suurta iloa ja olleet yksi tärkeä osa joulua enteilevää tunnelmaa. Aika kuluu - joulu paranee!

16. joulukuuta 2011

Joulunodotusta Helsingissä

Onkohan meille syntynyt uusi joulunalusperinne? Nimittäin keskustassa käynti Vellisen kanssa, katsomassa jouluisia näyteikkunoita, jouluvaloja sekä Tuomaan markkinoilla. Minulle sellainen perinne sopii mainiosti, kun pienen kanssa on NIIN mukava retkeillä. Täällä oli ensi kertamme.

Onneksi muistin ottaa kameran mukaan, että saan muistoksi tännekin muutaman tuokiokuvan.

Tuomaan markkinat olivat tänä vuonna ensimmäistä kertaa Senaatintorilla. Esplanadin puisto oli kuulemma liian ahdas. Olihan siellä kieltämättä tungosta, mutta myös tunnelmaa, jossa tuntui joulun lämmin henkäys. Tuulisella Senaatintorilla, pitkien kojurivistöjen äärellä ei saanut läheskään samanlaista fiilistä kuin tunnelmallisessa ja kauniisti valaistussa puistossa.


Suurkirkko on silti aina ylvästä katseltavaa. Poikkesimme naperon kanssa sisälläkin - hänen vaatimuksestaan. Istumaan emme kuitenkaan jääneet, vaikka hän vaati sitäkin.


Kuten kuvista näkyy, Helsingissä ovat syysistutukset vielä kunnossa, eikä lumesta ole tietoakaan. Paitsi Stockan ikkunalla! Siellä lumi kimalteli kuin paukkuvimmalla, narskuvalla pakkasella.




Valoilla koristellut portaat olivat yksi Vellisen monista ihailun kohteista.


Itse hämmästelin luolamaalauksia Kaisaniemen metrotunnelissa, jossa kuljin ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista arkitaidetta! Ja kiehtovaa, kun aina löytää jotain uutta, kun vain ottaa ja poikkeaa jollekin oudommalle reitille.


Hyvää joulunalusviikkoa kaikille!

9. joulukuuta 2011

Metsä kaatuu ympäriltä

Eräänä aamuna myyrä ja siili maistelivat aamiaiseksi mansikoita ja odottivat jänistä. Äkkiä metsä alkoi kohista oudosti, oksat taipuilivat ja säikähtäneet linnut lentelivät sinne tänne. Ensin siili ja myyrä luulivat, että tulisi myrsky, mutta pian ne huomasivat, että kysymys oli aivan muusta. Kaikki huojui... maa, saniaiset ja puut! Mitä se mahtoi olla? ...

Jäniksen silmät olivat selällään, kun se pisti kuononsa ulos onkalosta.
- O-o-odottakaa... ko-kohta näette! se änkytti ja osoitti käpälällään eteensä. 
- Ka-kauhistus! Ka-katsokaa!



Näky oli todella kauhea. Puut kaatuivat yksi toisensa perästä kuin suunnaton viikate olisi niittänyt ne. Hirvittävästi jyristen etenevät koneet tuhosivat tieltään kaiken.Kauhistunut hiiri poikasineen puikki ruohikossa. - Mitä te siinä seisotte? se vikisi. - Odotatteko, kunnes hirviöt syövät teidät?

Kumppanukset tuijottivat hävitystä kuin kivettyneinä. Metsä muuttui niiden nähden tyhjäksi aukeaksi.


Moottorien jyrinä ja sahojen vinkuna kohisuttivat korvia. Viimeisen puun kaaduttua meteli alkoi hitaasti etääntyä, kunnes se hävisi kokonaan. 


Äkkiä hiljaisuus tuntui kolmikosta vielä hirveämmältä kuin aiempi kuurouttava meteli. Kaikkialla oli autiota ja surullista... Siinä missä vielä aamulla oli ollut metsä, lintuja, hyönteisiä ja muita eläimiä, oli enää vain kantoja!




Jäniksen pesäpuukin oli muuttunut kannoksi. 
- Jäimme tänne yksin! myyrä urahti epätoivoissaan. Jänis riiputti korviaan ja nyyhki. 
- Älä itke, se ei auta, siili rauhoitteli sitä. - Niin kauan kuin pysymme yhdessä, meille ei käy kuinkaan. 


Kumppanukset ehtivät hädin tuskin rauhoittua, kun aukealle jo jyristivät uudet koneet, jotka veivät kaadetut puut menessään. 
- Minkä alla me nyt pidämme sadetta? Missä me leikimme kuurupiilosta? Mistä me löydämme varjon kesähelteellä? eläimet valittivat.

Nämä Myyrä kaupungissa -kirjan tunnelmat tulivat mieleeni, kun katselin Kuusirannan ympärillä ammottavaa tyhjyyttä.


Pian kai pieni Kuusirannan metsäpuutarha on kuin tuo kannessa oleva kanto, jonka ympäriltä vanha metsä on kaadettu nurin. Ehkä mekin joskus heiluttelemme jäniksen, siilin ja myyrän lailla epätoivoisesti paperia lähestyville jättiläiskoneille, jotta kotikantomme jätettäisiin rauhaan.



PS. Kirja on menossa joulupukin konttiin pikku puutarha-apulaiselleni.

25. marraskuuta 2011

Ilmasta lämpöä!


Viime viikonloppuna unohtui kamera kotiin, joten ajankohtaiset kuvat jäivät ottamatta. Niinpä ajattelin, että nyt on sopiva hetki kirjoittaa aiheesta, josta en ymmärrä mitään.

Nimittäin uudesta ilmalämpöpumpusta - kaikin puolin käsittämättömästä laitteesta. Sillä meneehän se yli ymmärryksen, että tuo ihmelaite muuttaa ulkoilmaa, pakkasilmaakin, lämmöksi.

Olimme keskustelleet ilmalämpöpumpun hankkimisesta jo pitkään ja vihdoin hanke toteutui. Sen verran olen ihan omalla maalaisjärjellä tajunnut, että moinen laite sopii toiminnallisesti Kuusirannan mökkiin mainiosti. Siellä kun on suuri, korkea ja avoin tila, jossa ilmalämpöpumpun puhallukset voisivat vapaasti tuulahdella. Lisäksi olen aivan totaalisen kyllästynyt jatkuvasti kasvaviin energialaskuihin, ja kun kaikissa artikkeleissa sanotaan, että ilmalämpöpumppu tuo mahtavan säästön ja tehostaa sähkölämmitystä tehokkaasti, pihinä ihmisenä vihjailin miehelle pumpun hankkimisesta viikottain. Siitäkin huolimatta, että pelkäsin sen pahemman kerran rumentavan näkymiä.

Mutta nyt on sitten ulkoseinässä pumppu, joka erottaa ulkoilmasta lämpöä ja puhaltaa sen sisällä olevan vekottimen kautta huoneeseen.



Ja mikä ihme se onkaan! Olen aivan haltioissani. Ennen piti talviviikonloppuisin heti ryhtyä lataamaan puita hellaan ja takkaan, että tulisi lämpöä lisää. Nyt, kun avaa oven, ihana lämpö tulee vastaan, kun pumppu hiljaa humisee keittiön kaappien yllä.

Meillä on asuintiloissa kattolämmitys ja mies väittää, että pumpun hankkimisen jälkeen se ei ole kertaakaan kytkeytynyt päälle. En tiedä onko niin. Mutta sen tiedän, että kattolämmitys on kurja sellaiselle jolla on palelevat jalat, kuten minulla. Pöydän ääressä piti olla villasukat, kun lämpö ei kulkeutunut kunnolla pöydän alle. Nyt on toisin! Voin olla koko ajan paljain jaloin, mikä on fantastista!    

Kaikki on tuon ihmeellisen laitteen ansiota, jota seuraan ja jonka käyttöä nyt opettelen kiinnostuneena. Suurella mielenkiinnolla odottelen myös seuraavaa sähkölaskua.

Lämpöisiä hetkiä kaikille!

14. marraskuuta 2011

Pimeässä


Jotkut kokevat olonsa pimeässä turvalliseksi, toiset puolestaan turvattomaksi. Monet liikkuvat huolettomasti pimeällä kylätiellä, mutta eivät astu ulos pimeän kaupungin kaduille. Suomalaiset poikkeavat monista eurooppalaisista siinä, että eivät pelkää metsää. Mutta pimeä metsä voi suomalaisestakin tuntua pelottavalta. Tai ainakin jännittävältä!

Kuusirannassa pihan pimeyttä on pehmennetty valoilla. Useimmiten katselen niitä saunan jälkeen kuistilla istuen. Nyt kuitenkin haravoin sorapolkuja ja kotitietä niin myöhään, että pimeä ehti laskeutua. Huomasin, että kun on pimeän tulon aikaan ulkona, niin siellä ei koe ollenkaan samaa jännitystä kuin silloin, kun tulee valoisista sisätiloista ulos pimeyteen.

Monet asiat näyttivät pimeässä pienen valon valaisemana kiehtovan erilaisilta kuin päiväsaikaan.










Pienten valojen perässä kulkeminen oli hauskaa. Mutta vaikka yleensä katselen pimeyttä lumoutuneena kuistilta, en mielelläni mene pimeälle metsäpihalle. Ja vaikka kesäöitä saatan viettää mökillä yksikseni pimeään aikaan haluan sinne kumppanin. Eli jotenkin pimeä tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka ajattelen, ettei siellä ole kuin ehkä metsän eläimiä, jotka kyllä väistyvät, kun aistivat ihmisen. Silti pidän syksystä ja ihmettelen, mistä tällainen ristiriita johtuu.



Miten sinä koet pimeän ja tämän vuodenajan?

28. lokakuuta 2011

Pihlajan ja lumen yhteys?

Ajan täällä kotipuolessa joskus reittiä, jossa olen saanut ihailla paitsi kaupungin kauniita istutuksia myös upeaa pihlajaa, joka oli pullollaan punaisia marjoja. En ole koskaan aikaisemmin niin runsasta marjasatoa nähnyt puussa, että päätin lähteä vartavasten kuvaaman sen.

Ajatus oli ehkä hyvä, mutta kun pääsin kohteeseen ja yritin tähystää pihlajaa, niin yhtään sellaista marjapuuta ei näkynyt! Epäilin silmiäni ja auton ikkunoiden kirkkautta ja päätin lähteä kunnolliselle kävelylle alueelle.


Tähystelin suurten puunrunkojen välistä pienempää pihlajaa, mutta turhaan. Jatkoin sitten matkaa kaupungin istutuksille.


Olen ihastellut tuota vaalean lilaa kukkaryhmää ja koska auton ikkunasta ei selvinnyt, mikä kasvi oli kysymyksessä, menin nyt tutustumaan siihen tarkemmin.


Syysasteri! En ole ikinä tajunnut, että siitä voisi saada näin näyttävän syysistutuksen. Tämä täytyy pistää muistiin ensi kevään istutuksia varten. Kuusirannassa on pieni syysasteri, mutta en ole oikein osannut arvostaa sitä. Nyt kuitenkin ajatukseni muuttuivat täysin.

Myös pieni tuntematon valkoinen ruusu kukki vielä .




Katselin myös ilahtuneena istutusten syysväritystä ja erityisesti kauniisti punertunutta kultatyräkkiä.


Jostain syystä Kuusirannassa kultatyräkki ei ole tänä vuonna saanut syysväritystä. Olen haalinut niitä oikein monta pehkoa, kun se on niin hyvä siementämään, ja odottanut näkeväni sen syyshehkua. Mutta niin vaan piti tulla kotikulmille sitä katselemaan...

Marjantäyteistä pihlajaa ei löytynyt. Ehkä linnut olivat käyneet viettämässä herkkuhetken ja toisenkin sen luona. Kotitiellä otin sitten kuvan yhdestä puusta, mutta tässä marjoja on kohtuullisesti.


Miten se vanhan kansa totuus meni? Jos on vähän marjoja, niin tulee paljon lunta? Jos on paljon marjoja, niin tulee vähän lunta?

Tähän liittyen täytyy kertoa, miten vastikään paikallislehdessä kerrottiin, että Helsingissä on viime talven lumityöt MELKEIN tehty. Riippuen siitä, missä päin Helsinkiä ollaan. Voi olla, että kaikki lumet eivät ehdi sulaa ennen ensi talvea. Näin ei tiettävästi ole täällä tapahtunut ainakaan 30 vuoteen.

Minä ainakin toivon hartaasti, että Helsingissä ei pihlaja jaksa kahta kantaa, paljon marjoja ja paljon lunta. Huoh.

26. lokakuuta 2011

Sipuleita ja resuisia eläviä

No niinhän siinä sitten kävi, että menin yhtenä iltana Kauppilan sivuille katsomaan ale-sipuleita. Ja tottakai sormet alkoivat lataamaan niitä ostoskärryyn. Kaikenlaista kivaa vielä löytyikin! Nuo kerrotut tulppaanit, melkein musta Antraciet ja jäätelöpallon näköinen Ice Wonder, ovat ihan ylimakeat. Toinen juttu sitten, miten ne keväällä näyttäytyvät.


Narsissi 'Pink Charm'illa pitäisi olla pinkinpunainen keskiteriö. Se onkin kiinnostava nähdä. Tilasin kaksi pussia, eli 10 sipulia. Ne olivat tällaisia.


Kaikissa sipuleissa oli 1-2 sivusipulia. Niinpä niitä tuli kaikkiaan yli 20. Eihän nuo pienet tietysti vielä kuki ensi keväänä, mutta kasvavat kai sentään. Olivat jo nyt aika reilun kokoisia.

Ihan oikeaa tarvetta varten hankin keisarinpikarililjan. Toivon näet, että myyrät karttaisivat sen voimakasta hajua (ja se muuten tosiaan haisi!). Viime keväänä ne ryökäleet ahmaisivat Giuseppe Verdini. Tyngät vain jäivät jäljelle, kun ne tulivat ryöstöretkelle pensashanhikkien alta, jossa ne asuivat. 


Laitoin sinne lisäksi toisenlaista kelta-punaista tulppaania, nimi taisi olla Monsella. Ehkä myyrät vain kiittävät, kun syötävää on entistä runsaammin. Mutta metsässä on aina jotain riesaa, siihen on vain sopeuduttava. Ja toivoahan aina voi!

Riesoista puheenollen viikonloppuna käärittiin monena vuonna syöty pikku omenapuu verkon sisälle.


On oikeastaan aika uskomatonta, että se on vielä hengissä. Vuonna 2010 lunta on metrin verran ja jänikset söivät hangen päällä melkein kaikki oksat. Leikkasin syödyt osat ja puusta tuli silloin aika huvittavan näköinen.


Viime talvena ne söivätkin sitten kaikki oksat, mitä tähän runkoon oli kasvanut. Jouduin leikkaamaan puun niin rajusti, että jäljelle jäi oikeastaan pelkkä runko. Olin jo aivan varma, että siitä ei enää tule mitään, siksi en ottanut edes kuvaa siitä. Mutta niin tuo vaan kasvatti uudet oksat. Nyt on muistettava käydä lisäämässä verkkoa, jos lunta tulee taas metrin hujakoille.

Viikonloppuna kiertelin etsiskelemässä kuvattavaa. Komeamaksaruoho tuo puutarhaan vielä hentoa punaa.


Pitkien perennojen kadottua sekatöörejä käyttävän emännän jäljiltä kompostiin, kukkapenkin reunalta tuli esille kauniisti sammaloitunut kanto. Pienet sienet olivat asettuneet sen katolle.


Hieman suurempi sieni löytyi ketoneilikoiden seasta. Samettitatti, tiesi mies kertoa. Tosiaan, sen lakki ei ollut lainkaan niljakas vaan pinta oli kuin pehmeää samettia.



Orvokit kukkivat vielä, mutta olivat repaleisia kuin mummon vanha pitsiliina.


Niistä muistui mieleeni keväinen resuinen nokkosperhonen.


Aikuinen nokkosperhonen talvehtii ja saattaa herätä jo maaliskuussa lentoon. Tämän kuvan otin huhtikuussa, eikä siipien perusteella näytä siltä, että sen lento olisi siitä enää kauan jatkunut. Ei kesäkuulle asti, mihin nokkosperhosten elämä voisi jatkua. Mutta sen jälkeläiset ovat toivottavasti talvehtimassa Kuusirannassa ja näyttäytyvät puolen vuoden päästä kevätauringon herättäessä luonnon.

18. lokakuuta 2011

Kohti kevättä

Kevättä kohti mennään. Sen suunnittelu on vielä meneillään ja keväiset kuvat mielessä tehdään töitä. Sipuleita ovat kaikki tietenkin hankkineet ja nyt minäkin jo sain parisataa piilotettua multiin. Eniten näistä kiinnostaa yksi sipuli, jättilaukka. Toivon, että tuo ainokaiseni näyttäisi loistonsa ensi keväänä.

Kumma juttu muuten, että kun tunsin olleeni tavattoman ahkera istutettuani nämä, niin tuli sellainen ajatus, että oikeastaan sipuleita voisi hankkia lisää. Hmmm.


Nostin kottikärryihin ruukun ja siihen gladiolukset. Osa niistä ehti kukkia, osa jäi puolitiehen, mutta loistoa tämä kasvi tuo puutarhaan jo pelkillä miekkamaisilla lehdillään.


Tämän näköiset ihanuudet lähtivät mukuloina sisätiloihin odottelemaan ensi kesää. 

  


Metalliset kannut pistin piiloon. Ne näyttävät tässä vaiheessa kovin harmailta.


Myös mehitähtiruukku lähti sisälle. Keväällä sen voi nostaa jälleen ulos ja ehkä vähän nyppiä ylimääräisiä ruusukkeita kukkapenkin kivireunalle.


Sinivuokon lehdet ovat jo valmiina kevättä varten - kuin odottelemassa tuota kukkaa.



On ollut harvinaisen suotuisa puutarhavuosi, lämmin ja pitkä. Viime vuonna täsmälleen tähän aikaan metsäpuutarhassa näytti toisenlaiselta. Puutarhailu päättyi silloin lokakuussa yhtäkkiä.


Ensimmäistä kertaa tässä puutarhassa on syysmaksaruoho ehtinyt täyteen kukkaan ennen lumen tuloa.


Muutama ruusunkukkakin löytyy vielä. Nuppujakin.


Kesä on vielä niin tuoreessa muistissa, että en osaa päästää siitä irti. Kuvittelen keväänkin tulevan ihan tuosta noin, ihan pian. Kunhan vain pidän sen mielessäni, suunnittelen ja ajattelen, niin se tulee.

Pidetään se mielessä niin se tulee pian, tuleehan?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...